perjantai 31. heinäkuuta 2009

"Sulla on sitten kiva kesätyö!"

"Ai pitääkö teidän olla töissä sateellakin?!"

"Ihanaa kun on niin lämmintä!"

Koen, että olen etuoikeutettu kun saan olla töissä ja haalia pienesti pennosia tilille. Hupaisaa vain kun niin monella, radiotoimittajia myöten, on suunnaton tarve kommentoida sitä, kuinka mukavaa on saada olla ulkona töissä. Herttaisia mummuja ja pappoja juu, mutta tolkuton grillautuminen auringossa tai kesäkukkien kastelu kaatosateella ei aina ole niin tosi kivaa. Rusketusrajat on, mutta myös hanskojen aiheuttamat sellaiset. No joo, on työläiselämä oikeasti välillä mukavaakin. Siinä on fiilistä kun aamuvarhaisella polkee kohti nousevaa aurinkoa (ja hiki valuu pitkin selkää ja kiroiluttaa kun on niin väsy ja puuro muljahtelee mahassa ja...).

Pä
ivän biisi on ehdottomasti ÄsÄmGeeltä Tällaisena kesäyönä. Nyt on jo pimeää, huomenna vaihtuu elokuuksi.

Pohdin tuossa taannoin onnea ja onnellisuutta. Kun onnellisellahan on onni. Samoin kuin kahvallisessa mukissa on kahva. Niin miksi sitten on helpompi sanoa, että on onnellinen kuin että sanoisi että on löytänyt onnen. Onkohan onnellisuudella jotenkin hetkellisempi merkitys kuin onnella. Taitaapi olla.









tiistai 16. kesäkuuta 2009

Tuhannesti terveisiä Suomineidon hauiksesta!

Pakkasyöstä, hyytävästä viimasta, raesateista ja hurjista nousuista huolimatta ja niidenkin takia tykästyin tosi kovasti vaeltamiseen. Ensin pitää aina lähteä että voi päästä perille!















Vinkkinä kaikille eräprinsessoille, että kännykän näytöstä voi tunturin huipullakin tsekata kätevästi että kuinka hyvin se tukka ei ole. Mitäs niitä maisemia suotta tuijottelemaan...

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

On siis kevät

Vain yksi sitkeä pelargonia selvisi talven yli. Se hengailee tyytyväisenä ikkunalaudalla ja uudet suloisen vihreät lehdet puskevat tarmokkaasti ulos sen vanhasta rungosta.

Jotenkin mykistävän pyhää se on.

lauantai 4. huhtikuuta 2009

Keuhkoputkimies ja räkänaurulokki

Jaaha.

Mikä ihme siinä on, että aina silloin sairastuu kun ei olisi kerta kaikkiaan aikaa sairastaa? Ja vaikka peiton alla mötkyillessä olisi sitten aikaa tehdä vaikka minkälaisia rästihommia niin eheheeei niitä saa tehtyä.

Voihan aivokuumemittari!

torstai 19. maaliskuuta 2009

Matoisen maailman Minna on päivänsä ansainnut

Vapaus, tasa-arvo ja rakkaus - toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?
Minna Canth

Minnan päivän merkittävät mietinnät:
Joidenkin ihmisten suussa on enemmän muovia kuin hammasluuta, vaikka kuinka varjelisi purukalustoaan yleisenä suojelukohteena. Toisten hammaskiille ei edes älähdä, vaikkei se koskaan pääse kosketuksiin muun kuin sokerin ja hammaspeikkojen kanssa.
Johtopäätös: Niiden toisten ihmisten elämässä on aivan varmasti jokin muu asia ihan pielessä.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Olla musertunut kuin pötkylän viimeinen keksinreppana

Kirjoitin viime syksynä luennolla keskittymättömyystuskissani tyhjälle paperille, että elämä on. Yleensä piirtelen papereiden nurkkiin pääkalloja tai solmuisia kiemuroita, mutta sillä kertaa kynästäni lipsahti tuo ärsyttävä hokema. Vieressäni istunut filosofian maisterin taimi kuitenkin jatkoi juttua varsin hienosti ja lisäsi perään sanan musertavaa. (Toisten papereihin suhertaminen on muuten ihan parasta niin pyynnöstä kuin pyytämättäkin.)

Musertamisesta tulee mieleen se, kun juustokakkua tehdessä joutuu pohjaa varten runnomaan muruiksi melkein paketillisen keksejä. Jos keksi on täytemallinen, niin musertaminen on heti paljon hankalampaa. Mahtaakohan ihminenkin olla sitä vaikeammin muserrettavissa, mitä enemmän täytettä kuorien välistä löytyy.

Musertavuudessa on jonkinlaista karun oikeaa meininkiä. On rauhoittavaa, kun kukaan ei voi olla enemmän kuin melko ehjä.

- Ja aamulla saattaa melkoisessä ehjyydessään hieman ihmetellä, mitä kummaa sitä on oikein mahtanut kelailla keskellä yötä. Keksejäkään ei kuulemma saisi sanoa kekseiksi, vaan ne ovat pikkuleipiä. Mutta lieneekö pikkuleipä sen vakavammin otettava termi kuin keksikään. Pikkuleivistä tulee mieleen Muumimamma.

tiistai 24. helmikuuta 2009

Lumihiutalemyrsky

Sitä ajattelee, että lumihiutaleet ovat rauhallista sorttia. Tai jotenkin mielikuvissaan aina lumihiutaleista puhuttaessa kuvittelee ne leijumaan verkkaista tahtia. Lumimyrskyissä lumen olomuoto tuntuu kuitenkin joltain muulta kuin hiutaleilta, jotenkin karummalta. Myrskyävä lumi on pistävämpää ja jäisempää, jonkinlaista raemaisen tiivistä sotkua. Ei ilmavan kidemäistä.

Kuitenkin joskus rauhalliset hiutaleetkin muuttuvat levottomiksi ja nostattavat lumihiutalemyrskyn. Rauhallisen, verkkaisen ja lempeän myrskyn. Sellaisen, joka läiskähtelee lempeästi vaatteisiin ja silmälasien reunuksiin peittäen hiekoitetut kadut pehmeällä hötöllä. Yhteen tarrautuneet hiutaleet pyörivät suurina ryhminä tuulessa. Myrsky ei pistele kasvoja tai muuraa voimallaan ikkunoita umpeen.

Lumihiutalemyrsky on kuin hallittu kaaos, joka voi yhden Kävelykadulla toikkaroivan pulun siivenräpäytyksen aikana muuttua lumimyrskyksi. Pian kuitenkin selkenee, myrskynnyt lumi muuttuu loskaiseksi vedeksi ja valuu väsyneenä piiloon kiteytyäkseen taas uudelleen.

Tai sitten lumihiutalemyrsky vain hiipuu hiljaa pois ja ilmavat lumipeitteet tallautuvat kiireisten jalkojen alla tiiviiksi ja narskuvaksi.

Lumihiutalemyrsky ehkä unohtuu, mutta ei koskaan lakkaa olemasta.