Lukiossa psykologianopettajani tapasi heittää levotonta läppää ihan kaikesta. Tai siis heitti aina sen jälkeen kun oli ensin soitattanut smurffihittejä tai Mamban kirjaimellisesti ikivihreää renkutusta Vielä on kesää jäljellä. Mainittakoon tässä nyt sekin, että kyseinen kappale ilahdutti meitä opiskelijoita niin ennen joululaulukautta kuin sen jälkeenkin.
Eniveis. Opettajan jutut olivat tietysti moneen kertaan kierrätettyjä, mutta kukapa ei olisi ekoillut joskus itsekin. Ja olihan aina tietysti jännempää puhua öklöttävänpehmeiden vauvojen sijaan rääkyvistä lihamöykyistä. Suosikikseni opettajan heitoista äänestän kuitenkin ns. puulaatikkopohdinnan, joka liittyi ajatukseen lapsuuden tapahtumien ja ihmismielen kiemuroiden tiukasta riippuvuussuhteesta. "Niin siis jos nyt Elina tässä on viettänyt koko lapsuutensa puulaatikossa niin tokihan sillä nyt kaikki menee ihan päin honkia."
Minun puulaatikkoni on varmasti se, etten omistanut iloisen optimistisesti päivän touhuihin tsemppaavaa Niiskuneiti-herätyskelloa. On ihan ymmärrettävää olla moisen puutostilan jälkeen vähän pessimistinen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti