Nyt niihin rapsutuksiin!

Kaikkien outojen pelargonismijuttujen ja tajunnanräjäyttävän filosofoinnin jälkeen palaan nyt siihen, mihin tämän blogin ajattelin alunperinkin keskittyvän, nimittäin rapsuttamiseen. Huh ja jes! Eikä pelkästään elämän rapsuttamiseen vaan koirien. Tai koiran. (Toim. huom. Sitä koiraa ei konkreettisesti ollut missään vaiheessa tulossa.)

Koska on tyhmää pitää koirablogia ilman koiraa ja vain muiden koirilla, vaikkakin ihanilla ja tosi rakkailla sellaisilla höystettynä, tuli tästä blogista elämänrapsuttelublogi. Ei kukaan kirjoita neuleblogiinkaan loputtomia haaveitaan neuleista, joita voisi joskus tulevaisuudessa tehdä. Nyt kuitenkin jännistä jännin jännä alkaa olla totista totta ja tänne blogiin ja sen kirjoittajan oikeaan elämään on tuloillaan SE KOIRA, tässä tapauksessa siis Aina Valpas Oikeasti Odotettu eli Oodi, Aina Valppaiden ja Eidalunin sijoitustyttö suoraan pohjoisesta Savosta.

Jestas että muuten olen pähkäillyt tuota nimiasiaa jo vuosikausia ennen kuin koirasta on ollut tietoakaan, meikäläisellä on nimittäin koneella lista tännä ihania nimiä joita voisi käyttää (hups), mutta kävikin niin että kasvattajan keksimä Oodi osoittautuikin kaikista sopivimmaksi neitoselle, joka on melkoinen oodi itsessään kaikin tavoin.

Edessä on melkoinen, merkittävä seikkailu. Ja seikkailutoverina ihana draamakuningatar, rillipää, heiluhäntä Oodi, jonka kotiutumiseen ei ihan hirmu montaa viikkoa enää ole. "Ihan kuin hattarajonossa seisois!"

Jännistä jännintä jännää!

Joskuspa onkin niitä aikoja kun kaikki on niin jännää vaikka ei ole edes joulu, vaikka melkein onkin. Eikä ainaskaan vähiten jännimmäisenä ole se kun aloittaa uudessa työssä. Osoittautuipa kuitenkin mukavaiseksi se eli jännyys niiltä osin on jännätty. Jänn jänn!

Pari sanaa taas ruuasta. Olen tänä syksynä tehnyt appelsiinikiisseliä ihan hirmu monta kertaa. Sellaista kunnon kiisseliä siis, mihin skalpeerataan appelsiininpaloja ihan levoton määrä. (Appelsiinin täydelliselle kuorimiselle on muistaakseni olemassa jokin virallisempikin termi kuin skalpeeraus. Tomaateilla se on kai kalttaus.) En ole varmaan elämässäni ikinä aikaisemmin syönyt kiisseliä yhtä paljon kuin nyt mutta kyllästyminen ei vaan siltikään ole iskenyt. Pelottaa että se tulee ihan appelsiinipuun takaa ja sitten huippuhyvä appelsiinikiisseli ei enää tipukaan. Pitäisköhän vaihtaa raaka-aineita, hmm... Vai ajattelisko ja kirjoittaisko sittenkin tärkeämpiä ajatuksia kuin sitä, että kyllästyykö kiiisseliin vai ei?

"Minä palaan..."

Tämäkin mörkö palasi viimein. Olisi varmaankin kaikenlaista kirjoitettavaa mutta olen sellainen, että hion ja mietiskelen jopa blogitekstejä hirmu kauan, joten niiden julkaiseminen käy usein ihan työstä. Jospa alan harjoitella matalan kynnyksen kirjoittamista niin tekstiä voisi syntyä hiukan useammin?

Koklaanpa:
Keittelen tässä (siis en läppärin lämmössä vaan liedellä) kananmunia ja piti ihan tsekata netistä uusavuttomien blogista että olikos se kymmenen minuuttia kun niitä saa keitellä, ettei keltuainen valu pitkin pöytiä. Vähän ehkä nöyryyttävää kun kuitenkin yritän kovasti identifioitua superkokkaajaksi ja -leipojaksi. Mutta kuitenkin kyseessä oli vain varmistus, armahtakaa siis. Niin, ja kerran muuten olen nuorempana polttanut kerroskattilan alaosan veden pohjaan. Psihhhhfff.

"Sulla on sitten kiva kesätyö!"

"Ai pitääkö teidän olla töissä sateellakin?!"

"Ihanaa kun on niin lämmintä!"

Koen, että olen etuoikeutettu kun saan olla töissä ja haalia pienesti pennosia tilille. Hupaisaa vain kun niin monella, radiotoimittajia myöten, on suunnaton tarve kommentoida sitä, kuinka mukavaa on saada olla ulkona töissä. Herttaisia mummuja ja pappoja juu, mutta tolkuton grillautuminen auringossa tai kesäkukkien kastelu kaatosateella ei aina ole niin tosi kivaa. Rusketusrajat on, mutta myös hanskojen aiheuttamat sellaiset. No joo, on työläiselämä oikeasti välillä mukavaakin. Siinä on fiilistä kun aamuvarhaisella polkee kohti nousevaa aurinkoa (ja hiki valuu pitkin selkää ja kiroiluttaa kun on niin väsy ja puuro muljahtelee mahassa ja...).

Päivän biisi on ehdottomasti ÄsÄmGeeltä Tällaisena kesäyönä. Nyt on jo pimeää, huomenna vaihtuu elokuuksi.

Pohdin tuossa taannoin onnea ja onnellisuutta. Kun onnellisellahan on onni. Samoin kuin kahvallisessa mukissa on kahva. Niin miksi sitten on helpompi sanoa, että on onnellinen kuin että sanoisi että on löytänyt onnen. Onkohan onnellisuudella jotenkin hetkellisempi merkitys kuin onnella. Taitaapi olla.

Tuhannesti terveisiä Suomineidon hauiksesta!

Pakkasyöstä, hyytävästä viimasta, raesateista ja hurjista nousuista huolimatta ja niidenkin takia tykästyin tosi kovasti vaeltamiseen. Ensin pitää aina lähteä että voi päästä perille!















Vinkkinä kaikille eräprinsessoille, että kännykän näytöstä voi tunturin huipullakin tsekata kätevästi että kuinka hyvin se tukka ei ole. Mitäs niitä maisemia suotta tuijottelemaan...

On siis kevät

Vain yksi sitkeä pelargonia selvisi talven yli. Se hengailee tyytyväisenä ikkunalaudalla ja uudet suloisen vihreät lehdet puskevat tarmokkaasti ulos sen vanhasta rungosta.

Jotenkin mykistävän pyhää se on.

Keuhkoputkimies ja räkänaurulokki

Jaaha.

Mikä ihme siinä on, että aina silloin sairastuu kun ei olisi kerta kaikkiaan aikaa sairastaa? Ja vaikka peiton alla mötkyillessä olisi sitten aikaa tehdä vaikka minkälaisia rästihommia niin eheheeei niitä saa tehtyä.

Voihan aivokuumemittari!

Matoisen maailman Minna on päivänsä ansainnut

Vapaus, tasa-arvo ja rakkaus - toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa?
Minna Canth

Minnan päivän merkittävät mietinnät:
Joidenkin ihmisten suussa on enemmän muovia kuin hammasluuta, vaikka kuinka varjelisi purukalustoaan yleisenä suojelukohteena. Toisten hammaskiille ei edes älähdä, vaikkei se koskaan pääse kosketuksiin muun kuin sokerin ja hammaspeikkojen kanssa.
Johtopäätös: Niiden toisten ihmisten elämässä on aivan varmasti jokin muu asia ihan pielessä.

Olla musertunut kuin pötkylän viimeinen keksinreppana

Kirjoitin viime syksynä luennolla keskittymättömyystuskissani tyhjälle paperille, että elämä on. Yleensä piirtelen papereiden nurkkiin pääkalloja tai solmuisia kiemuroita, mutta sillä kertaa kynästäni lipsahti tuo ärsyttävä hokema. Vieressäni istunut filosofian maisterin taimi kuitenkin jatkoi juttua varsin hienosti ja lisäsi perään sanan musertavaa. (Toisten papereihin suhertaminen on muuten ihan parasta niin pyynnöstä kuin pyytämättäkin.)

Musertamisesta tulee mieleen se, kun juustokakkua tehdessä joutuu pohjaa varten runnomaan muruiksi melkein paketillisen keksejä. Jos keksi on täytemallinen, niin musertaminen on heti paljon hankalampaa. Mahtaakohan ihminenkin olla sitä vaikeammin muserrettavissa, mitä enemmän täytettä kuorien välistä löytyy.

Musertavuudessa on jonkinlaista karun oikeaa meininkiä. On rauhoittavaa, kun kukaan ei voi olla enemmän kuin melko ehjä.

- Ja aamulla saattaa melkoisessä ehjyydessään hieman ihmetellä, mitä kummaa sitä on oikein mahtanut kelailla keskellä yötä. Keksejäkään ei kuulemma saisi sanoa kekseiksi, vaan ne ovat pikkuleipiä. Mutta lieneekö pikkuleipä sen vakavammin otettava termi kuin keksikään. Pikkuleivistä tulee mieleen Muumimamma.

Lumihiutalemyrsky

Sitä ajattelee, että lumihiutaleet ovat rauhallista sorttia. Tai jotenkin mielikuvissaan aina lumihiutaleista puhuttaessa kuvittelee ne leijumaan verkkaista tahtia. Lumimyrskyissä lumen olomuoto tuntuu kuitenkin joltain muulta kuin hiutaleilta, jotenkin karummalta. Myrskyävä lumi on pistävämpää ja jäisempää, jonkinlaista raemaisen tiivistä sotkua. Ei ilmavan kidemäistä.

Kuitenkin joskus rauhalliset hiutaleetkin muuttuvat levottomiksi ja nostattavat lumihiutalemyrskyn. Rauhallisen, verkkaisen ja lempeän myrskyn. Sellaisen, joka läiskähtelee lempeästi vaatteisiin ja silmälasien reunuksiin peittäen hiekoitetut kadut pehmeällä hötöllä. Yhteen tarrautuneet hiutaleet pyörivät suurina ryhminä tuulessa. Myrsky ei pistele kasvoja tai muuraa voimallaan ikkunoita umpeen.

Lumihiutalemyrsky on kuin hallittu kaaos, joka voi yhden Kävelykadulla toikkaroivan pulun siivenräpäytyksen aikana muuttua lumimyrskyksi. Pian kuitenkin selkenee, myrskynnyt lumi muuttuu loskaiseksi vedeksi ja valuu väsyneenä piiloon kiteytyäkseen taas uudelleen.

Tai sitten lumihiutalemyrsky vain hiipuu hiljaa pois ja ilmavat lumipeitteet tallautuvat kiireisten jalkojen alla tiiviiksi ja narskuvaksi.

Lumihiutalemyrsky ehkä unohtuu, mutta ei koskaan lakkaa olemasta.